Isät maailmalla

Artikkeli sarjassa saamme seurata työkseen paljon matkustavien isien mietteitä ja tuntemuksia siitä miltä tuntuu olla välillä pitkiäkin aikoja erossa perheestään.

Ensimmäisen artikkelin kirjoittaja on 30-vuotias isä Tampereelta.

Ystäväperheemme äiti kysyi vuosi sitten silloin neljä vuotiaalta esikoiseltani: ”Kukas teillä eilen oli kylässä?”, johon tytäreni vastasi: ”No, Iskä vaan.”. Aluksi tomera kommentti sai minut nauramaan makeasti, mutta hetkeä myöhemmin lapsen suusta kuultu totuus kirpaisi syvältä. Olinko minä vieras omassa kodissani omille lapsilleni? Putosin mielessäni mummin, mummon ja vaarien hoitoliigaan, jossa tämä tärkeä tukiverkkomme ansioituneesti haastaa pikku prinsessamme iltapalaerän jälkeen taktisesti ja ajoituksellisesti erittäin vaativaan nukkumaanmenoerään toivoen voittoa varsinaisella hoitoajalla.
Muutaman illan mietiskelyn jälkeen nousin isänä jälleen sarjaporrasta ylemmäs päästen äidin kanssa samalla sarjatasolle. Päätin edelleen nauttia liikkuvasta työstäni, mutta aloin samalla raivata viikonloppuja vapaiksi perhettä varten. Ei sillä päätöksellä vielä runkosarjan kärkipaikkaa äidiltä vallattu, mutta jatko-peleihin siitä oli hyvät mahdollisuudet.

Nyt vuoden päivät myöhemmin olen kuullut monet kuulumiset kesken ulkomailla istutun illallisen ja toivottottanut lukuisat rakkauden täyteiset kauniit unet pikku neideille puhelimitse. Näissä alkuillan puhelinpalavereissa tärkeät hampaanlähtö uutiset ja etänä voitetut mörköpelot ovat toimineet tärkeinä yhdyssiteinä lapsien ja minun välillä. Samalla ne antavat kaivattua kontrastia hektiseen kvartaalitalouteen, tarkkoihin työmääräarvioihin ja pitäviin projektisuunnitelmiin. Vielä, kun vaimo oppii arvostamaan keskellä työyhteisöä varovasti puhelimeen kuiskattua rakkauden tunnusta: ”Niin mäkin sua.”, voi puhelinpalaverin tehokkuutta vain ihailla - muutamassa minuutissa neljä tyytyväistä osallistujaa.

Etäisyys ei ole vain pahasta, vaikka ensimmäinen ikävän tunne nouseekin pintaan jo suunnilleen ”Hyvät matkustajat, tervetuloa tälle Finnairin lennolle...”- lauseen kohdalla. Ikävä tuo mieleen lasten hymysuut, todella tärkeät päiväkotiuutiset ja ison elämän kummalliset kysymykset: ”Mitä eroa on häillä ja naimisella?”. Ikävän tunne asettaa asiat oikeaan järjestykseen ja lataa akkuni täyteen antaen virtaa vanhemmuuden haastaviin hetkiin uhmaiän, lasten oman tahdon ja kasvamisen kipuiluihin. Artikkelin otsikko olisi Kaksi prinsessaa, kuningatar ja helisevä kuningas, ellen saisi säännöllisesti tuulettua työni parissa.

Töissä ollessani arki vilisee ohitsemme muutaman yhteisen hereillä vietetyn tunnin voimalla. Perjantai-iltana pelaan usein varmaa peruspuollustusta toipuen viikon kiireistä ja muistaen saapumisen jälkeisen vaihdon tärkeyden. Vapaat viikonloput ovatkin sitten vahvan ylivoimapelaamisen aikaa. Näistä viikonlopuista on muodostunut perheemme tukipilari ja perustukset. Tyttöjen prinsessaleikit, yhteinen ulkoilu, lasten harrastukset ja Afrikan Tähti täyttävät onnellisen pelisuunnitelmamme. Vierailevana tähtenä pelatessani pinnani venyy, jalkakikat onnistuvat, vaimo saa hetken levähtää ja yleisö hurraa. Välillä kaatuu maitolasikin hurratessa ja yleisö päätyy piirtelemään kukkia ja keijukaisia kaatuneeseen maitoon.

Vauhdikkaan pelipäivän päätteeksi päävalmentaja kutsuu yleensä vierailevan tähden peittoparlementaariseen tiedotustilaisuuteen, jossa käydään läpi viikon aikana tähtipelaajalta unohtuneet pelisäännöt, suurimmat rikkeet ja joskus jopa oivalliset onnistumiset. Tiedotustilaisuuden päätyttyä lienee oikeutettua todeta kääntäen vanha sananparsi: ”Laatu korvaa määrän.” ja sulkea vaimo lämpimään syliin.

Tammikuussa 2009,
Petri Suhonen